Oof

* Suomenkielinen versio kuvan jälkeen *

Written mid-February 2022

Covid got to our family finally. So everyone went to their own rooms and life proceeded very quietly.

Except for the night-time earthquake, which sent our fourth-floor apartment energetically sliding back and forth in the dark, like on a slippery oil spill.

My husband rushed to the living room to simultaneously tug at all the cords of all the window blinds. Apparently to know if the city was still standing, but he had never learned which cord brings the blinds up and which one down. I was going from one kid’s door to the other with my hair standing up, saying parently things like ‘It’s an earthquake’, wondering when the heck it would stop, wasn’t it a bit long and a bit strong, should we all go under the boys’ ridiculous Ikea desks, and what was my husband was doing in the big window in his underwear.

But of course we were all fine here in Cyprus. We were.

Around the time of the earthquake and the covid infection, political tectonic plates here in Cyprus shifted too. And so it seems we will be out of here soon. The idea itself is exciting – very, very exciting (details soon when confirmed). But tidying up after our just completed quarantine today, I am wondering what I’m supposed to pack from this stint. Cats and dresses and guitars alright, but which life lessons?

If I’m honest this so-called home posting felt a bit like a punch in the face. Hair pulling. Something rude for sure. It started fine with friends and family and sea and sun and all, but something big was on its way. The turning point was ironically an actual picnic in the park with friends, after which life was never the same again. That is really weighing on me right now. That we didn’t get back to things being fine again, but off we go.

So I am excited and down at the same time, regretting and imagining and trying to get it through to myself the covid pandemic isn’t entirely my fault. And that maybe we weren’t the only ones who didn’t live the last two years to the maxxx. Or were we? Was everyone else making incredible memories all this time and we just weren’t there?

Leaving France back in 2009

 

Kirjoitettu helmikuun 2022 keskivaiheilla

Covid tunki lopulta kotiimme. Linnouttauduimme kaikki huoneisiimme, ja elämä soljui hetken hyvin rauhallisesti.

Paitsi yöllisen maanjäristyksen aikana. Se liikutti viidennen kerroksen kämppäämme energisesti edestakaisin pimeässä kuin liukkaalla öljypinnalla. Mies säntäsi olohuoneeseen kiskomaan samanaikaisesti kaikkien kaihtimien naruja. Kuulema hän halusi tietää, oliko kaupunki vielä pystyssä, muttei koskaan ollut oppinut mistä narusta kaihtimet nousevat ylös ja mistä laskeutuvat alas. Itse hypin lastenhuoneen ovelta toiselle hiukset pystyssä jakaen vanhemmallisia viisauksia kuten ‘Tämä on maanjäristys’.

Milloin tää loppuu? mietin samalla unisilla aivoillani. Eiks tää oo kestäny jo aika pitkään? Ja eiks tää oo aika voimakaskin? Pitääks meidän suojautua poikien työpöytien alle? Nehän on Ikeasta hitto soikoon! Ja mitä mies tekee isossa ikkunassa kalsarisillaan – tällaisella hetkellä?

Jäimme sitten kuitenkin henkiin. Meillä täällä Kyproksella on kaikki hyvin.

Covid-tartunnan ja maanjäristyksen aikoihin Kyproksella siirtyivät myös poliittiset mannerlaatat, minkä seurauksena olemme todennäköisesti muuttamassa täältä pian. Ajatus sinänsä on tosi tosi kiva ja jännä (lisätietoja pian kun asia varmistuu). Silti tänään juuri päättyneen karanteenimme jälkiä siivoillessamme en oikein tiedä, mitä pakata tältä reissulta mukaan. Kissat ja mekot ja kitarat jes, mutta että niinkuin elämänoppeja?

Jos nyt ihan rehellisiksi heittäydytään, niin tämä niin kutsuttu kotiposti tuntui vähän niinkuin pieniltä turpakäräjiltä. Hiustenvedolta. Joltain aika röyhkeältä tosiaan. Hyvin tämä alkoi kun oli kavereita ja Kyproksen-sukua ja merta ja aurinkoa ja kaikkea, mutta jotain isoahan oli kulman takana. Käännöskohta tapahtui ironisesti aurinkoisella puistopiknikillä kavereiden kesken. Sen jälkeen elämä ei palautunut enää koskaan ennalleen. Se tässä painaa juuri nyt. Ei ehditty palata siihen missä kaksi vuotta sitten oltiin, ja nyt pitää jo lähteä.

Nyt juuri olen siis valtavan innostunut ja samaan aikaan alamaissa. Kadun ja kuvittelen, ja yritän takoa päähäni, ettei tämä koronapandemia varmaan ihan täysin mun syytäni ole. Ja että ehkei me oltu ainoat, jotka ei elänyt ihan täysiä viimeisen kahden vuoden aikana. Vai oltiinko? Oliko kaikki muut isoissa yhteisissä fantastissa juhlissa, joihin meitä ei kutsuttu?

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

Create a free website or blog at WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: